Pitkästä aikaa... nyt on tarve jäsennellä ajatuksia ihan yksin. Ja pitkästä aikaa siihen on todellinen mahdollisuus.

It's been ups and downs - koko suhde on ollut katkolla parikin kertaa, tämän kertainen on ehkä niistä kaikkein vakavin. Elämää suurempi riita - uskomatonta kyllä - lähti ympäristöystävällisen ralliauton kehittämisen tarpeellisuudesta. Nyt miekkonen lähti maalle miettimään, että rakastaako.

Omalta osaltani ymmärrän, että suhteessa tökkii kommunikointi. En osaa ilmaista aikeitani tarpeeksi selvästi, ei mun ole tarvinnut vuosikausiin kuuluttaa meneväni pissalle. Ja nähtävästi se kuitenkin olisi nyt tarpeellista.

Fillaristia rasittaa riitely. Ja arki. Arki ei hänen mielestään toimi siten, kun kunnon parisuhteessa pitäisi. Kysyttäessä tarkemmin, hän vastaa että ei tiedä mikä asia mättää. So I'm guessing it's how he feels... uutinen oli sinänsä järkyttävä, sillä omasta mielestäni asiat luistavat.

Ehkä me molemmat olemma jääräpäitä, ja liian fakkiutuneita muuttamaan elämäämme toisen takia. Aika näyttää. Mä tahtoisin jatkaa, en haluaisi heittää hukkaa tätä, en vielä. Mutta en ole varma tahdonko edes yrittää ihmisen kanssa, kuka on tunteistaan epävarma.

Olemme myöntäneet molemmat, että yhteen muutto tapahtui liian nopeasti.

Yksin jääminen pelottaa valtavasti. Olen vieraassa kaupungissa, ystävät ja perhe jäivät. Tuntuu kuin koko maailma romahtaisi. Entä tiedä miten jatkaa.

 

Nyt se on tehty. Täällä ollaan. Kummallista. Epätodellinen olo, välillä pitää ravistautua ymmärtämään, että tämä on tapahtunut oikeasti. Enää mä en nuku yksin...

 

Olen siis muuttamassa Fillaristin luo. Aluksi. Ensin kokeillaan, ja sitten päätetään etsitäänkö yhteinen asunto, vai ei.

Elämänmuutosta on siis luvassa. Uusi työ, uusi kaupunki ja uusi tilanne Fillaristin kanssa. Ajatukset ovat suurimman osan ajasta yhtenä mössönä päässä: hermoilen muutosta, laatikoista ja pakkaamisesta, pelkään etten pärjää uudessa työssä, ihmettelen miten pystyn asumaan Fillaristin kanssa sen asunnossa, joka on liian pieni yhdellekin, panikoin ettei sopivaa asuntoa ikinä löydy, ja kuinka kauan siinä loukossa joutuu olemaan.

Tuloksena tästä on pakokauhu, en pysty hengittämään ja olen varma ettei tästä selvitä. Emme me, saati minä yksin.

Vähän helpottaa, kun saan jutella sen kanssa. En puhu tästä, en hermoilusta enkä pakokauhusta, vaan ihan muusta. Semmoisista, mistä on puhuttu silloin aikaisemminkin, kun tästä ei tiedetty mitään. Puhelun jälkeen uskon taas, ainakin hetken, että hyvä tästä tulee, hyvin me pärjätään. Soiteltaispa vaan useemmin...

 

Paljon on ehtinyt tapahtua. Asioita, joiden pitäisi tuntua riemukkaalta.

Mulla on mahdollisuus päästä töihin Fillaristin kotikaupunkiin. Aluksi olin iloinen ja onnellinen: nyt tämä välimatka pienenee, nähdään useammin, ja Fillaristikin oli antanut ymmärtää, että muutettaisiin samaan asuntoon.

Vaan ei sittenkään. Fillaristi ei olekaan enää varma yhdessä asumisesta, se kuulema tapahtuu liian pian, ja sillä voi pilata kaiken sen mitä meillä on.

Totta.

Mutta silti olen pahoillani. Mulle tulee sellainen olo, että mä olen koko yhdessä oloon paljon sitoutuneempi, mä olen valmis muuttamaan koko elämän, jättämään kodin, ystävät ja harrastukset, eikä toinen tule yhtään vastaan. Tekisikö se saman, jos mahdollisuus olisi toisin päin?

En tahdo painostaa sitä muuttamaan saman katon alle, mutta jotenkin lipsun siihen ihan väkisin, ainakin ajatuksissa. Olen välttänyt tahallani yhteydenpitoa nyt, kun kaikki on niin pinnalla.

En ole enää varma haluanko samaan kaupunkiin. En ole varma haluanko uutta työtä, vaikka se olisi uran kannalta parasta mahdolllista. En ole enää varma koko suhteesta.

Loma Loma Loma!

Kaksi viikkoa Fillaristin kanssa, myöhäisiä aamuja, kainaloitumista ja nyhjäämistä. Voiko olla parempaa? Liput paratiisiin on varattu, laukut odottaa vielä pakkaamista. Loppuloma olaan sitten mun luona.

Tänään nähdään, en millään malttais odottaa.