Olen tänään silpunnut kasoittain paperia, koska en tule tarvitsemaan niitä enää uudessa tiimissä. Terapeuttista katsoa miten suikaloituvat tuonkin ikuisuusprojektin ällöttävät palaverimuistiot, tuonkaan naamaa ei enää tarvitse katsella tältä puolen pöytää. Toisaalta jää haikeus tiettyjä yhteistyökumppaneita kohtaan.

Muutoin olen lopen kyllästynyt tähän pikkukaupunkiin, samoihin kasvoihin aamubussissa, ja etenkin siihen kuskiin. Vaikka ihminen ratin takana on eri, on käytös samanlaista, ja ärtymys näkyy ja kuuluu. Pahinta on että taidan olla työssäni itse juuri nyt samanlainen.