Eipä näillä päätöksillä paljoa virkaa ole. Tässä sitä ollaan taas, niin kuin monta kertaa ennenkin. Olo on yön jäljiltä sekava. Omatunto on kerrankin hiljaa, vaikka se voi kyllä johtua silkasta väsymyksestä - huomenna se rähjää ja kovaa.

Ihan kuin se olisi ollut unta. Ikävä kuristaa, kaipaan sen viileitä, pitkiä sormia, tummaa katsetta, kevyttä kosketusta. Seuraavaan tapaamiseen on taas ihmisikä. Tiedän, että tämä ei helpota, ei edes viikossa. Olen jotenkin juuttunut siihen kiinni, ihan kuin kutittaisi, mutta en löydä sitä oikeata kohtaa mistä raapia.

Miksi se on niin kaukana.