Toisinaan mä en jaksais millään kuunnella Fillaristin juttuja. Sen faktoja, realisoitumisia, vaahtoamista milloin mistäkin. Loputonta yksinpuhelua, johon se ei edes odota välikommentteja. Mutta mä taistelen, ynähdän väliin jotain, ja koitan keskittyä. Koska musta se kuuluu aikuiseen parisuhteeseen. Toisinaan taas en saa tarpeekseni sen jorinoista, enkä tahtois lopettaa puhelua, vaikka korva on on kännykän lämmöstä tulipunainen.

Muita aikuisuuden merkkejä onkin sitten turha etsiä. Olen kuin tuuliviiri - yhä - ja mieliala voi laskea tai nousta yhdestä irrallisesta sanasta, äänensävystä tai eleestä.

Enkä todellakaan aio kysyä kuka on Siru.