Tigrua ja Rastaa katsellessa mulle on valjennut etten ole koskaan ollut oikeasti rakastunut. Siis sillä tavalla, että jalat ois lähteneet alta, ja maailma järkkynyt. Aika pelottavaa; jos en ole kokenut sitä tähän ikään mennessä, niin koenko koskaan?

Olen kyllä ollut kiintynyt, ja varmaan tavallaan olen rakastanutkin. Mutta en ole kokenut sitä, että olisin heti varma siitä, että tämä on nyt SE.

Haluaisin että vieressä olisi joku, etten olisi yksin. Mutta pitäisikö odottaa, että kokisin jotain vastaavaa kuin Tigru? Vai pitäisikö jälleen tyytyä johonkin, kuka on ihan mukavaa seuraa? Entä jos en koskaan koekaan Tigrumaista hullaantumista? Entä jos en vaan ole sellainen? Sitten jään kokonaan yksin.

Dilemma.