Olen siis muuttamassa Fillaristin luo. Aluksi. Ensin kokeillaan, ja sitten päätetään etsitäänkö yhteinen asunto, vai ei.

Elämänmuutosta on siis luvassa. Uusi työ, uusi kaupunki ja uusi tilanne Fillaristin kanssa. Ajatukset ovat suurimman osan ajasta yhtenä mössönä päässä: hermoilen muutosta, laatikoista ja pakkaamisesta, pelkään etten pärjää uudessa työssä, ihmettelen miten pystyn asumaan Fillaristin kanssa sen asunnossa, joka on liian pieni yhdellekin, panikoin ettei sopivaa asuntoa ikinä löydy, ja kuinka kauan siinä loukossa joutuu olemaan.

Tuloksena tästä on pakokauhu, en pysty hengittämään ja olen varma ettei tästä selvitä. Emme me, saati minä yksin.

Vähän helpottaa, kun saan jutella sen kanssa. En puhu tästä, en hermoilusta enkä pakokauhusta, vaan ihan muusta. Semmoisista, mistä on puhuttu silloin aikaisemminkin, kun tästä ei tiedetty mitään. Puhelun jälkeen uskon taas, ainakin hetken, että hyvä tästä tulee, hyvin me pärjätään. Soiteltaispa vaan useemmin...